NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi
Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.
Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.
Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!
Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.
Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.
Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.
Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!
Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.
Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.
Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.
Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.
Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.
Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.
TÄHDET: ****
Vaikka juonellisesti tarina jättää paljon toivomisen varaa, on se sentään todella hienosti piirretty! Ihastelin etenkin tiikeriä, joka oli hieno niin turkillisena että metallisena. Harmi, kun Takahashi ei tehnyt enempää kissaeläimiä tarinoihinsa. Mukana on myös kauniita värikuvia. Hurricane on vain valkoinen pystykorva, mutta kun kuvitusjälki on Takahashia parhaimmillaan on tämäkin peruskoira kiinnostavan näköinen.
