Suden ja pomeranianin risteytys

Kuvassa EI OLE susi-pomeranianristeytystä, mutta voisin kuvitella, että sellainen olisi voinut näyttää vasemmalla olevalta kippurahännältä. Nämä kaksi koirasutta, joissa oleva koirarotu ei ole tiedossa, löytyvät kirjasta The Menageries: Quadrupeds, Described and Drawn From Living Subjects (1829).

Niin kauan kuin susia ja koiria on ollut, on ollut myös niiden epämääräisiä sekoituksia. Tämänkertainen tapaus on kuitenkin yksi vanhimmista risteytyksistä, josta löytyy seikkaperäinen kirjallinen raportti. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään minkäänlaista kuvaa näistä eläimistä. Toivottavasti yli-innokas lukija ei luule artikkelin kuvituskuvissa olevan näitä jännittäviltä kuulostavia susipomeranianeja. Eikä tuosta pomeranianista kannata hirveästi innostua, sillä hauskoista mielikuvista huolimatta menneisyyden pommit ovat olleet paljon isompia kuin nykyiset käsilaukussa pyörivät pölypallot, ja noh, muutenkin normaalin koiran näköisiä. Silti risteytyksessä käytetyn suden ja koiran välillä on varmasti ollut merkittävä kokoero, etenkin kun pienempi osapuoli oli narttu.

Vuonna 1766 James Hamilton, Clanbrassilin toinen jaarli, oli vierailulla lontoolaisen eksoottisten eläinten välittäjä Joshua Brookesin luona. Jaarli näki siellä hyvin kesyn urossuden, ja sai päähänpiston, että suden pitäisi risteytyä koiran kanssa. Hän tarjosi Brookesille suurta summaa pennusta. Noin vuoden sisällä astutus tapahtui suden ja pomeranianin välillä ja onnistui yhdellä kerralla. Yhdistelmästä syntyi yhdeksän pentua. Pentujen kuvailtiin näyttävän hienostuneilta susilta. Niillä oli pitkä turkki, joka oli lähes yhtä laadukasta kuin hopeaketuilla.

 Jaarlin lisäksi ostajiin lukeutuivat eläinten anatomiaa tutkinut tohtori John Hunter ja lordi Monthermer. Myös muut yläluokkaiset koiraintoilijat ostivat näitä pentuja, mutta heidän nimiä ei ole mainittu. Yksi pennuista ainakin päätyi elämään Skotlantiin Gordonin linnaan, eli sen omistaja todennäköisesti oli Gordonin herttua. Luonnontieteilijä Thomas Pennant kirjoitti nähneensä tämän koirasuden Gordonin linnassa, ja kertoi sen olleen ulkonäöltään ja käytökseltään enemmän susi. Se päästettiin "heikon" (ei selitetty millä tavalla heikko) peuran kimppuun, jonka kurkkuun se syöksyi oitis ja sai peuran hengiltä.

Elossa oleviakin eläimiä availlut tohtori Hunter onneksi tyytyi tarkkailemaan harvinaisuutensa anatomiaa ja elämää sivusta, ja säästi skalpellit muita raatoja varten, mutta hänen pentunsa kohtalo oli silti surkea. Hän kuvaili koirasuden olleen hyvin nopea reaktioissaan ja säikkyneen helposti. Oudon käytöksensä vuoksi sitä luultiin vesikauhuiseksi tai muuten sairaaksi, ja se kivitettiin kadulla kuoliaaksi. Lordi Monthermerin pentu taas kuoli kaksivuotiaana kohtaukseen (epilepsia, myrkytys?).

Clanbrassilin jaarlin narttupentu eli onneksi pidemmän elämän. Se sai elämänsä aikana yhden ainoan pentueen pointterin kanssa vuonna 1770. Yksi pennuista annettiin Pembroken lordille, George Augustus Herbertille. Hänen narttupentunsa sai nimen Lupa. Lupa eli hemmoteltua elämää Wiltonin kartanossa, sille oli palkattu oma hoitaja, ja sitä kutsuttiin jatkuvasti sudeksi, vaikka eihän se kovin susimaiselta enää voinut näyttää, kun kerta oli puoliksi pointteri. Lupa vuorollaan teki peräti neljä pentuetta mastiffin ja bulldoggin sekoituksen kanssa. Kaikki pentueet olivat suuria, 7-10 pennun kokoisia, ja pentuja päätyi yläluokkaisille pitkin Britanniaa ja Irlantia, sekä kaksi meni Sveitsiin asti. Näissä pennuissa oli siis 25 % pointteria, 25 % mastiffia, 25 % bulldoggia, 12,5 % pomeraniania ja 12,5 % sutta - melkoista sekametelisoppaa! Missähän välissä näiden supersekoitusten verilinja sammui lopullisesti?

Lupa kuoli 12-vuotiaana ja haudattiin kartanon puutarhaan. Sen hautakivessä lukee:

"Tässä lepää Lupa,

jonka isoäiti oli susi,

jonka isä ja isoisä olivat koiria,

ja jonka äiti oli puoliksi koira ja puoliksi susi.

Hän kuoli 16. lokakuuta 1782

12-vuoden iässä."

Kuten ehkä huomasitkin, hautakiveen päätyi väärää tietoa, sillä Lupan isoisä oli ollut susi. Kenties Pembroken lordi muisti väärin.

Minkäänlaista varsinaista pointtia tämän sukulinjan jalostuksessa ei ollut. Kunhan vaan kokeiltiin kokeilun vuoksi, ja käytettiin niitä koiria, mitä kotoa sattui löytymään. Yläluokkaisilla kyllä oli varaa pitää koira taikka koiralaumakin tyhjän panttina. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä millaisia nämä koirasudet olivat, mutta koska niihin risteytettiin pointteria, mastiffia ja bulldoggia todennäköisesti ne näyttivät vain epämääräisiltä rakkikoirilta. Vaikka koiria ja susia on historian alkuhämäristä asti risteytetty toistensa kanssa, on systemaattinen jalostus, jossa keskitytään vaalimaan suden ulkonäköä ja ylläpitämään susiprosentteja enemmän nykyajan juttuja.

Lähteet:

*A Tour in Scotland (Thomas Pennant, 1769)

*History of Quadrupeds (Thomas Pennant, 1781)

*Observations Tending to Shew That the Wolf, Jackal, and Dog, Are All of the Same Species (John Hunter, 1787)

*https://www.historytoday.com/miscellanies/wild-wolf
*https://en.wikipedia.org/wiki/Pomeranian_dog

Tässä Charles Burton Barberin vuoden 1893 maalauksessa on kuningatar Victorian pomeranian Windsor's Marco, joka painoi noin 5,4 kiloa. Nykyään Marco olisi rotumääritelmän mukaan aivan liian suuri, mutta Marco nimenomaan aloitti trendin, joka johti rodun koon puolittumiseen!

Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Dhole

Palasin eilen Lapin reissulta, jonka aikana kävin ex tempore -visiitillä Ranuan eläinpuistossa. Olin käynyt tässä eläintarhassa joskus lapsena tai teininä, eli todella, todella kauan sitten. Muistikuvani paikasta olivat hämärät, ja ainahan sitä on kiva nähdä eläimiä ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Selasin etukäteen paikan verkkosivua ja oli innostavaa, että tarhaan on ilmestynyt edes muutama uusi eläin. Amurinleopardikissa kuulosti mielenkiintoiselta, samoin kulaani eli aasianvilliaasi (valitettavasti aasit eivät olleetkaan vielä eläintarhassa), mutta eniten innostuin ajatuksesta nähdä harvinainen koiraeläin dhole. Tietenkin odotin myös suuresti susien näkemistä.

Visiitti oli valitettavasti pieni pettymys. Saavuimme selvästi väärään aikaan, noin klo 14 aikoihin, jolloin eläimet oli ruokittu ja suurin osa oli vetäytynyt ruokalevolle. Eläintarhojen ruokinta-ajat kannattaa tarkistaa etukäteen (mikäli tieto on ilmoitettu jossain) ja saapua niitä ennen tai niiden aikaan, jotta pääset näkemään eläimiä aktiivisimmillaan. Saukot, majavat ja punakettu nukkuivat pesissään, joissa oli kyllä lasiseinämät, joista pääsi näkemään söpöt karvakääryleet. Mutta eiväthän ne möykyt kauaa jaksaneet kiinnostaa, kun vain nukkuivat. Mutta sentään ne olivat nähtävissä! Moni eläin oli mennyt piiloon nukkumaan, eikä niistä näkynyt vilaustakaan. Leopardikissaa, torahampaista myskikaurista, naalia, ruskeakarhuja ja yhtäkään näätäeläimistä ei näkynyt missään, vaikka kuinka yritimme syynätä tarhojen joka millimetriä. Tämä ei sinänsä ole eläintarhan syytä, pitäähän elukoiden joskus nukkuakin - mikäli siis tarhoissa oikeasti joku asukki oli, mitä välillä epäilin, kun paikkaa remontoitiin ja monessa tarhassa oli lappu luukulla.

Saukkokääryle

Majavakasa

Mielestäni oikeutettua kritiikkiä kyllä löytyy eläintarhan lajikirjon ja yleisen viihtyvyyden suhteen. Monen tarhan kohdalla oli kyltti "ei tällä hetkellä asukkia". Koko alue oli hieman ränsistyneen oloinen ja yleisvaikutelma oli harmittavan tyhjä. Pleksilaseissa oli suuria säröjä ja kävelyreittien puiset osat olivat parhaat päivänsä nähneitä. Mutta toisaalta ainakin kahta aluetta remontoitiin visiittini aikana, joten selkeästi jotain parannuksia on tekeillä.

Eläinmäärä on pysynyt hyvin maltillisena. Tämä on eläinten kannalta hyvä, sillä suurin osa tarhoista on tilavia ja eläimet eivät stressaannu ylikansoittumisesta. Toisaalta joitain yksineläjiä, kuten ilvestä, kävi sääliksi. Kyllähän moni eläin elää luonnossa yksin, mutta vankeudessa silti nauttii seurasta, ja lajitoveri tuo paljon sisältöä eläintarhaelämän monotonisuuteen. Hämmentävästi kaksi korppia eli mielestäni aivan liian pienessä häkissä, etenkin verrattuna viereisiin yksin eläviin pieniin pöllöihin, joiden tarhat saattoivat olla tuplasti ellei enemmänkin suurempia. Korppi on suuri, aktiivinen ja älykäs eläin, joka kaipaa ihmeteltävää ja puuhasteltavaa. Toinen näistä korpeista oli upean komea, toinen kynityn näköinen, mutta en tiedä linnuista tarpeeksi jotta voisin sanoa onko tämä oire stressistä vai ihan normaalia sulkasatoa.

Suuret tarhat ovat ehdottomasti välttämättömiä etenkin suden kaltaisille aktiivisille eläimille, mutta eläintarhan pitäisi samalla pitää mielessä maksavien asiakkaiden tyytyväisyys. Olin ilahtunut, että ainakin nyt remontin aikana jääkarhu oli siirretty uuteen, todella tilavaan ja runsaasti pensaita ja lohkareita sisältävään tarhaan. Muistan lapsuudestani, että jääkarhujen aiempi alue oli ollut masentavan virikkeetön. Kuitenkin runsas kasvillisuus ja suuri tarhakoko vaikeuttavat tämänkin eläimen näkemistä todella paljon. Suuresti odottamiani susia emme pitkään aikaan nähneet ollenkaan, kunnes viimein setäni bongasi ne nukkumassa ihan tarhan perällä, pensaiden seassa. Näitäkin nukkuvia hukkia olisi ollut mukava katsoa, ja eläintarha olisi helposti pystynyt mahdollistamaan sen asentamalla ketjullisia kiikareita pitkin kaiteita. Tämä olisi todella yksinkertainen ja halpa ratkaisu, jolla taataan vierailijoiden tyytyväisyys eläimiä häiritsemättä.

Jääkarhu

Villisika

Hirvi

Suurin osa tarhoista oli mielestäni kooltaan sopivia, ja oli ilahduttavaa, että niistä löytyi myös leluja, kiipeiltäviä elementtejä ja osalla useita piilopaikkoja. Eläintarhat aiheuttavat minussa jonkin verran ristiriitaisia tunteita, kääntyen enemmän positiivisen suuntaan. Ne tekevät korvaamatonta työtä antamalla ihmisille konkreettisen mahdollisuuden nähdä eläimiä oikeassa elämässä, ei pelkästään tv-ohjelmissa ja tietokoneen ruudulla. Oikea, omin silmin nähtävä, kenties jopa kosketettava eläin herättää paljon intohimoisempia tunteita kuin etäinen kuva, ja saattaa innostaa ihmisiä ottamaan osaa eläin- ja luonnonsuojeluun ja miettimään eettisempiä valintoja. Ja tietenkin eläintarhojen eläimet toimivat geenipankkeina mikäli jokin laji tarvitsee kipeästi uutta verta tai katoaa luonnosta.

On kuitenkin haastavaa pitää eläimiä tyytyväisinä vankeudessa. Liian pienessä tarhassa elävät korpit ovat yksi esimerkki, mutta näin myös, että suuresta tarhastaan ja leluistaan huolimatta ahmalla oli eläintarhoille valitettavan tyypillistä stereotyyppistä käytöstä. Se juoksi samaa rinkulan muotoista reittiä uudestaan ja uudestaan, se juoksi sitä kun saavuimme ja jäi juoksemaan kun lähdimme. Tätä rinkulareittiä oli juostu niin paljon, että se oli tallautunut selkeäksi poluksi. Muissa tarhoissa ei ollut vastaavaa. Tämä oli tietenkin vain yksi hetki yhdestä päivästä, mutta ikävältähän tuo pakonomaisen näköinen juokseminen näytti.

 

Metsäpeura

Laulujoutsen

Nettisivujen mukaan eläintarhassa olisi noin 50 eläinlajia. Tämä kuulostaa paljolta, mutta käytännössä lajikirjossa oli parantamisen varaa. Lintuosastolla oli peräti seitsemän eri pöllölajia, ja tunturipöllöjä oli kolmessa eri paikkaa. Niin nättejä kuin tunturipöllöt ovatkin, oli silti pettymys kun sama laji tulee uudestaan vastaan. Pöllöylivoiman seassa oli kaksi eri haukkaa, kurki, korppi, joutsen ja maakotka. Herkkua, jos on pöllöfani, puuduttavaa, jos haluaa nähdä muutakin. Pelkästään Suomen luonnossa on monia kiinnostavia lintuja, joita silti harvoin näkee - esimerkiksi kuukkeli olisi ollut hauska nähdä. Ulkomaalaiset turistit ovat varmasti innoissaan poroista, mutta itse en jaksanut kiinnostua niistä, näkeehän niitä Lapissa täysin ilmaiseksi jokaisella ajomatkalla.

Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, mainitaan niitä hyviäkin asioita. Minulle reissun kohokohta oli dholen näkeminen. Tarhassa pitäisi olla niitä iso lauma, mutta vain yksi oli näkyvillä. Aluksi se nukkui ja nousi sitten päivystämään reviiriään. Se näytti oikein komealta syksyisen punertavassa ympäristössä. Käsittääkseni dholeja ei ole näytillä missään muualla Suomessa. Tämä laji on jäänyt hyvin mystiseksi minulle. Tietääkseni ne ovat ovat niin uniikkeja, etteivät kykene lisääntymään minkään muun koiraeläimen kanssa. Tämän vuoksi en käytäkään suomennettuja nimiä vuorisusi tai viidakkosusi, sillä ne eivät ole susia. Kiplingin Viidakkokirjan loppupuolella suuri lauma dholeja hyökkäsi viidakkoon, ja Mowgli ja sudet kävivät eeppiseen kamppailuun niitä vastaan, jonka lopussa susien johtaja, Akela, kuoli. Tätä tarina-arkkia harvemmin otetaan mukaan elokuviin, harmi. Mielikuva satapäin saapuvista hurjista punaisista koirista oli syöpynyt mieleeni vuosikausiksi. Oli hienoa viimein nähdä sellainen oikeassa elämässä.

Yllättäen pidin myös vaivaishiiristä. Nämä olivat kovin touhukkaalla tuulella ja olivat todella sympaattisen näköisiä. Oli mukavaa nähdä tällaisia vähän erikoisempia eläinlajeja, joita ei ehkä tyypillisesti vaivauduttaisi asettaa näytille. Eläintarhan alueella kirmasi vähän väliä hyvin rohkeita villejä oravia, ja pakostakin mietitytti, miksi arktisiin eläimiin erikoistunut eläintarha ei laita myös näin helposti saatavilla olevaa ja hassuilla touhuillaan ihastuttavaa lajia näytille. Mäyrä olisi ollut myös hyvä pohjoismainen lisä. Villisikojen tarhassa näkyvyys oli todella hyvä, ja nämä eläimet olivat vaikuttavan näköisiä. Välillä sikapari saattoi pysähtyä hetkeksi nokkasilleen ja päästää karmealta kuulostavaa karjuntaa ja kiljuntaa, kunnes toinen väisti vahvemman tieltä. Mielenkiintoista seurattavaa.

Jokaisen tarhan luona oli hyvin laadittuja infotauluja, joissa pystyi vertaamaan oman käden kokoa eläimen jalanjälkeen. Lintuosastolla oli tauluja, joissa lintujen siipikärjenvälejä pystyi vertaamaan. Samaten joitain tärkeimpiä eläinlajeja, etenkin karhuja, oli maalattu oikeaan kokoonsa, jolloin oli mainio tilaisuus poseerata niiden vieressä kuvia varten. Juuri tällaiset interaktiiviset koristeet toivat tervetullutta viihdykettä silloinkin, kun oikeat eläimet eivät suostuneet näkymään. Lisää tällaista!

Ruskeakarhun jälki

Eläintarhan reitin pituus on yhteensä vain noin 2,8 km, ja reitissä on hyvin vähän ylämäkeä tai muuten vaikeakulkuista kohtaa. Myymälässä oli hyvä kattaus erilaisia pehmoleluja, avaimenperiä, koruja, paitoja, palapelejä ja niin edelleen, kaikki tarpeeksi realistisella tyylillä tehtyjä ja sopivaan hintaan. Pääsymaksu 26,50 € oli mielestäni myös ihan ok, eipä tuo taloutta kaada, ja ei haitannut hirveästi, vaikka moni eläin jäi näkemättä. Kokonaisuudessaan kokemus oli neutraalin positiivinen.

Visiittiä harkitseville tosiaan suosittelen menemään eläintarhaan mahdollisimman aikaisin, jotta eläimet eivät olisi nukkumassa. Kannattaa varata visiittiin reilusti aikaa, jotta välillä voi kävellä edestakaisin katsomassa, onko piilossa ollut eläin tullut esille. Uskoisin myös, että eläimiä olisi helpompi nähdä talvella. Silloin ei olisi puskia tiellä ja eläimet erottuisivat hyvin lumea vasten, tosin ruskeakarhut ovat silloin talviunilla.

Tunturipöllö

Myskihärän vasa

Tähdenlento 23

Kannen tekijä Chuhonine

 Vuoden toinen Tähdenlento ilmestyi vähän aikaa sitten. Oikein mainio numero tämäkin, joskin tunnun sanovan näin jokaisen numeron kohdalla. Teemana oli kissaeläimet, jota olin odottanut suurella innolla. Koska keskitymme koirasarjaan pääsevät kissat harvoin esille meidän lehdissä ja muissa tuotteissa. Mutta taatusti moni Hopeanuoli-fani on myös kissaihminen. Myönnän minussakin olevan ihan pikkiriikkisen minimaalisen mikroskooppisen vähän kissaihmistä, vaikka olenkin täysiverinen koirahullu. Etenkin isot kissat ovat kiehtovia!

Aluksi olin hieman huolestunut miten teeman saisi tasapainotettua pakollisen Ginga-sisällön kanssa. Onneksi Takahashin sarjoissa on esiintynyt edes jonkin verran kissoja, joten lehteen päätyi yllättävän paljon sisältöä, missä yhdistyi sekä Ginga että kissat. Tämä oli loistava tilaisuus tuoda esille useita Takahashin vähemmän tunnettuja ja yhä suomentamattomia sarjoja. Toivoin myös, että juttua tulisi sekä kotikissoista että mieluusti useammasta villistä kissaeläimestä. Tämäkin toteutui oikein hyvin.

Kirjoitin taas paljon. Lehdessä oli ensimmäistä kertaa juttua Otoko no Tabidachista, joka on mielestäni tosi jännittävä sarja. Siinä seikkailee paljon kissapetoja ja jopa dinosauruksia. Toivoisin, että tämä eksoottinen sarja saisi enemmän huomiota ja jopa suomennoksen. Olen nyt ainakin osaltani levittänyt siitä tietoutta! Kerroin myös kissaeläimistä Shiroi Senshi Yamatossa - olen näemmä ottanut elämäntehtäväkseni kertoa Yamatosta tasaisin väliajoin, myös ensi vuonna tulee ilmestymään jotain Yamatoon liittyvää - sekä lyhyttarina Namonaki Inu no Utasta, joka on kuuluisasti omistettu Suomelle, vaikkakin itse tarinassa ei ole mitään Suomeen liittyvää.

Sain viimein kirjoitettua jutun Tsavon ihmissyöjäleijonista, tai enemmänkin niistä kertovasta The Ghost and the Darkness -elokuvasta. Olin suunnitellut tätä jo kauhuteemaiseen numeroon viime vuonna, mutta aika ja energia vaan loppuivat kesken silloin. Olin myös aikonut tehdä erikseen artikkelit tosielämän tapauksesta ja sitten siitä kertovasta elokuvasta, mutta koin nyt järkevimmäksi yhdistää ne. Toinen pitkään suunnittelemani juttu oli raportti Weed-sarjan todella lyhyeksi jääneestä enkkukäännöksestä. Tämän kirjoittamista oli pitkään estänyt se, etten omistanut näitä kirjoja, mutta olin nyt saanut kaksi osaa ja Nawulf kiltisti lainasi puuttuvan osan. Oli todella mielenkiintoista analysoida tätä käännöstä!

Lehden tärkein ja ajankohtaisin juttu oli Vivyn kirjoittama raportti Yoshihiro Takahashin uusimmasta Suomi-vierailusta Animecon Worldissä - joka oli muuten ainakin yhdistyksen silmissä onnistunut tapahtuma, sillä meillä oli siellä oheistuotenäyttely ja yhdistyspöytä tienasi enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Sunna V. kirjoitti artikkelin bengalikissarodusta, varmaankin tervetullutta vaihtelua koirarotujen esittelyihin. Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen jälleen mukaan tällä kertaa kertomaan kissojen temppukoulutuksesta. Oikein mukava ja teemaan sopiva juttu. KaaoksenKorppi kertoi supersuositusta Soturikissat-sarjasta, veikkaisin, että moni lukija voi olla myös tämän sarjan fani, ja on jo aikakin, että kerromme siitä. Pyysin myös Saija "Saiccu" Ketolaa kertomaan viime vuonna (ajankohtainen aihe!!) julkaistusta Pari suhdetta -sarjakuvastaan. Saiccu on ainakin ennen vaikuttanut paljon Hopeanuoli- ja koirataidepiireissä, ja vaikka tämän sarjakuvan aihe ei liitykään koiriin tai eläimiin, uskoisin sen voivan silti kiinnostavan lukijoita. Saiccu kertoi yksityiskohtaisesti millainen sarjiksen luomis- ja julkaisuprosessi oli. Ehkäpä se herättää inspiraatiota!

Taittaja on tehnyt nättiä työtä, ja en tiedä mitä hän on vetänyt, mutta hän sai koko taiton valmiiksi muutamassa päivässä. Eikä yhtään näytä hutaistulta. Erityisen upea on tuo ihmissyöjäleijonien artikkeli, jossa on hyökkäävän punainen tausta. Ja onhan tässä numerossa monia muitakin hyvin toimivia aukeamia. Ainoastaan harmittaa, että Animecon Worldin artikkelissa on liian tummia kuvia. Tämä oli tiedossani, mutta en sitten viitsinytkään pyytää lupaa käsitellä kuvia. Aina pitää muistaa, että kuvat tummuvat entisestään painossa.

Kannen on tehnyt Chuhonine. Huomaan kyllä, että piirtäjä on nähnyt siinä paljon vaivaa. Siinä on aika mielenkiintoinen asetelma ja teema tulee heti esille. Olisin ehkä kääntänyt Johnin päätä, jotta voisimme nähdä hänen kasvot, mutta totta kai lukijat tajuavat kuka hahmo on kyseessä. Tiikerin ilme ja silmien eloisuus ovat onnistuneita. Värit ovat silmiini harmittavan harmahtavia/himmeitä, en usko niiden näyttävän tältä alkuperäisessä piirroksessa, vaan skannausta ei ole käsitelty vastaamaan alkuperäisiä värejä. Veikkaisin oikeassa kuvassa olleen enemmän vibranssia ja valoa. Hieno se on silti.

Lehden mukana tuli Karoliina Ahvenaisen upea kortti, joka sijoittui toiseksi vuoden 2022 piirustuskilpailussa.

Lehti ilmestyy myyntiin vähän myöhemmin Hopeapuotiin, ja sitä on myös myynnissä yhdistyspöydällä eri tapahtumissa. Tämän vuoden puolella yhdistys tulee vielä vierailemaan ainakin Nezumiconissa ja Usagiconissa. Ensi vuoden lehdissä teemoina ovat Conit & tapahtumat sekä Japani & japanilaisuus.