Englannin villit kojootit

Eppingin metsästä pyydystetty Charley.

Skotlannin Cairngormsin kansallispuistosta on tänä vuonna pyydystetty neljä ilvestä. Ilvekset, kuten kaikki muutkin Britannian suurpedot, ovat kuolleet sukupuuttoon jo monta sataa vuotta sitten. Nämä yllätyskissat ovatkin siis lähes satavarmasti jonkun yksityishenkilön laittomasti vapauttamia eläimiä. Kaikenlaisista mysteerieläimistä kiinnostuneet kryptozoologit ovat vuosikymmeniä uskoneet Briteissä elävän isoja kissapetoja, jotka polveutuvat vapautetuista tai karanneista lemmikeistä. Vuonna 1976 astui voimaan Dangerous Wild Animals Act, joka vaati eksoottisten eläinten omistajilla olevan virallinen lisenssi ja lajille sopiva pitopaikka. Uskotaan, että useita eläimiä vapautettiin lain tullessa voimaan, ja että näiden eläinten jälkeläisiä yhä juoksee ympäri Britanniaa tappamassa lampaita. Nyt löydetyt ilvekset ovat todennäköisesti tuoreeltaan vapautettuja, mutta halusin kuitenkin avaista asiaa myös kryptozoologian näkökulmasta, onhan se hyvin kiinnostava aihe ja sai juuri vettä myllyynsä.

Mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kirjoittaa kissoista, ilvesten keissi vain inspiroi kirjoittamaan hieman vastaavasta tapauksesta. Briteissä on ollut myös mysteerisiä koiraeläimiä, ja näistä on jopa konkreettisia todisteita olemassa, sillä yksi niistä päätyi eläintarhaan!

Toukokuussa vuonna 1883 joukko miehiä oli kulkemassa Essexin Epping-metsän halki kohti Lontoota, mukanaan kärryittäin kuivattua heinää. Ongar Park Woodsissa, osassa Eppingin metsää, he löysivät kolme ketuiksi luulemaansa pentua, jotka laitettiin säkkiin. Edes takaisin kulkevat heinäntekijät kaappasivat usein ketunpoikia ja muitakin elukoita lisätienestiksi, ne myytiin matkan varrella tai viimeistään Lontoossa torilla. Leytonstonessa asunut herra R. Payze osti yhden pennun parilla shillingillä. Pentu oli niin pieni, että se olisi mahtunut tuoppiin. Se ei vielä ulkoisesti eronnut ketunpojista, ja eläinrakkaalla Payzellä oli ollut kettuja ennenkin. Pentu sai nimen Charley.

Charley kasvoi ja kävi selväksi, ettei se tainnut ollakaan tavallinen kettu. Se oli hyvin läheinen herra Payzen kanssa, seurasi omistajaansa uskollisen koiran lailla, ja tuli loistavasti toimeen samanikäisen kettuterrierinartun kanssa. Charley kulki omistajansa mukana kylälle, mutta säikähtäessään jotain pinkaisi heti karkuun kotia kohti, ylittäen aidat ja muurit yllättävällä atleettisuudella. Muita koiria Charley ei sietänyt, vaan hyökkäsi heti suurella raivolla niiden kimppuun. Kanat, ankat, kissat ja vuohetkin saivat kylmää kyytiä jos Charleyllä vain oli tilaisuus. Charley oli tullut hyvin toimeen Payzen pienen pojan kanssa, mutta kasvaessaan Charleystä tuli koko ajan äkäisempi vieraiden ihmisten suhteen, joten eläimen ollessa noin vuoden vanha Payze päätti luopua siitä.

Payze otti yhteyttä Lontoon eläintarhan valvojana toimivaan herra A. D. Bartlettiin. Payze kertoi uskovansa Charleyn olevan kojootti ja tarjosi sitä eläintarhalle. Bartlett epäili kyseessä olevan vain sekarotuinen rakkikoira, mutta lähti silti Leytonstoneen katsomaan eläintä, jonka hämmästyksekseen tunnisti heti kojootiksi.

Miten ihmeessä tällainen eläin oli päätynyt Eppingin metsään? Payze oli jo parhaansa mukaan selvitellyt kojoottien taustoja. Eppingin metsän lähellä asuvat ihmiset osasivat kertoa tarinoita isoista harmaista ketuista ja erikoisen värisistä ketunpojista, ja muistivat kuinka metsään tuotiin "outoja eläimiä vieraista maista". Herra Swan oli yksi silminnäkijöistä. Swan oli ollut töissä eversti Howardin alaisuudessa. Pari vuotta sitten Union Docksille työskennellyt herra J. R. Fletcher oli palannut laivallaan Englantiin, ja tuonut mukanaan neljä "uudeksi ketun lajikkeeksi" kuvailtua eläintä. Pentuja pidettiin parin päivän ajan laatikossa eversti Howardin luona Loughtonissa, josta ne jatkoivat matkaa Essexin metsästyskerhon entisen johtajan, herra Arkwrightin luo, ja viimein eläimet vapautettiin Ongar Park Woodsissa. Herra Swan oli ollut mukana vapautuksessa. Eläinten alkuperä oli siis ratkaistu. En tosin tiedä mitä niiden vapautukseen osallistuneet henkilöt olivat ajatelleet. Olivatko he halunneet tuoda kojootin uudeksi metsästyskohteeksi, vai luulivatko he oikeasti eläimiä ketuiksi, ja halusivat tuoda Eppingin kettuihin uutta verta ja harmaan värimuunnoksen?

Vapautetut kojootit olivat saaneet ainakin yhden pentueen, josta Charley ja sen sisaret olivat peräisin. Ken tietää minne Charleyn sisarukset myytiin. Huhupuheita oli myös muista epätavallisen näköisistä ketunpojista, jotka olisi pyydystetty ja myyty. Eppingin alueella huhuttiin suuresta harmaasta ketusta, jota oli yritetty metsästää, mutta joka katosi aina metsään. Bartlett mietti, että kettukoirat eivät varmaan osaisi ajaa täysin erilaiselta haisevaa kojoottia. Hän piti täysin mahdollisena, että kojootit lisääntyisivät Eppingin metsässä ja löytäisivät sieltä paljon ruokaa.

Charleystä ja Eppingin kojooteista uutisoitiin lehdissä, jonka jälkeen kojoottihavainnot lisääntyivät ja mysteerieläimiä nähtiin vähän kaikkialla. Marraskuussa 1884 Hervey Foster kirjoitti Essex Herald -lehdelle varoittavan esimerkin ettei kaikkia tarinoita kannata uskoa. Hän oli kuullut, että lähistöllä olisi tapettu yksi kojooteista ja sen häntä oli lähetetty luonnontieteilijälle, joka vannoi sen kuuluvan kojootille. Eläimen pää sen sijaan oli tuotu Fosterille. Yllätys ja järkytys oli suuri, kun pää paljastui Fosterin omaksi paimenkoiraksi, joka oli kadonnut muutamaa päivää aiemmin!

Tammikuussa 1886 Edmund Welton kirjoitti Essex Heraldille omistavansa North Weald -rautatieaseman lähellä kuolleen kojootin ruumiin. Hän luuli sitä aluksi ketuksi ja toi sen Loughtoniin Thomas Cartwrightille täytettäväksi. Täyttäjä uskoi eläimen olevan kojootti. Eläimen ollessa Cartwrightin luona noin 70-80 ihmistä näki sen, ja vain yksi kutsui sitä ketuksi. Jotkut miettivät olisiko se jonkinlainen kojootin ja ketun risteytys (tämä ei ole geneettisesti mahdollista). Welton pääsi puhumaan metsästyspiireissä "Old Joe" -nimellä tunnetun herra Grayn kanssa, joka oli myös työskennellyt eversti Howardille. Gray oli varma, että eläin oli yksi niistä neljästä pennusta, jotka vapautettiin Ongar Park Woodsiin. Tästä alkoi usean lehden mittainen kinastelu lukijapalstalla, sillä eräs William Scruby väitti Weltonin eläimen olevan täysin tavallinen kettu, ja ihmetteli ovatko Old Joe ja muut Weltonin väitettä puolustaneet menettäneet viimeiset järjen hivenensä. Hän suositteli Weltonia viemään eläin näytettäväksi kahdelle lähistöllä asuvalle luonnontieteilijälle.

Tämän jälkeen järkensä kyseenalaistuksesta ärtynyt Cartwright kirjoitti lehteen viettäneensä 18 vuotta ympäri Eurooppaa, jonka ansiosta hän tunsi kojootin yhtä lailla kuin ketun (tosin eihän kojootteja ole Euroopassa?), ja hänellä oli tälläkin hetkellä kaksi kettua hallussaan. Kuka vain voisi tulla vertailemaan niitä Weltonin eläimen kanssa. Myös Welton vastasi Scrubyn kirjeeseen. Welton kertoi luottavansa Cartwrightin ja lukuisten muiden mielipiteeseen, vaikkei itse ollutkaan asiantuntija. Essexin luontokerho oli pyytänyt lupaa asettaa eläin näytille Loughtonin kaupungintalolle, mutta Welton oli kieltäytynyt vedoten olevansa suunniteltuna päivänä töissä. Lehden toimittaja vaikutti kyllästyneeltä pitkittyneeseen kinasteluun, ja ihmetteli miksei eläintä voisi näyttää Lontoon eläintarhan herra Bartlettille, jonka sanalla olisi enemmän painoarvoa kuin paikallisilla puolivillaisilla naturalisteilla. Welton lähetti eläimen herra Bartlettille tutkittavaksi, joka maaliskuussa ilmoitti kirjeessään eläimen olevan tavallinen kettu, ilman minkään muun eläimen verta.

Mitä sitten tapahtui eläintarhaan päätyneelle Charleylle? Se ilmeisesti vietti loppuelämänsä häkissä, jossa sen kerrottiin kävelevän hermostuneesti edes takaisin ja käyttäytyvän kuin villieläin. Se tunnisti isäntänsä yhä kun tämä tuli vierailulle. Vuonna 1885 Charleyn kanssa varttunut Spot-kettuterrieri tuotiin eläintarhaan. Kaksikko tunnisti yhä toisensa, ne olivat riemuissaan, leikkivät ja söivät yhdessä. Spot oli Charleyn häkissä parin viikon ajan ja tuli raskaaksi. Spot palasi kotiinsa ja synnytti viisi pentua. Field-lehden toimittaja näki ne pentujen ollessa vasta parin päivän ikäisiä. Ne olivat isänsä värisiä, himmeän harmaita tummalla selällä, osalla oli pieniä valkoisia merkkejä hännänpäässä, tassuissa ja/tai rinnassa. Yhden pennun korvat olivat pystyssä. Ne olivat isompia kuin vastaavassa iässä olevat terrierinpennut. Samassa ulkorakennuksessa emon ja pentujen kanssa eli nuori uroskettu, ja herra Payze oli jo ehtinyt miettiä voisiko tästä syntyä taas uusi erikoinen yhdistelmä (ei geneettisesti mahdollista). Yksi pennuista oli luvattu herra Bartlettille, joka aikoi laittaa sen näytteille eläintarhaan. Valitettavasti en tiedä näiden kojoottikoirien kohtaloista tämän enempää.

Eppingin kojootit todennäköisesti kuolivat pois melko nopeasti, tänä päivänä Englannissa ei ainakaan ole kojoottien invaasiota. Neljä yksilöä on todella pieni määrä, jotta pelkästään niiden avulla voisi perustaa uuden populaation. Huonolla tuurilla näin pienen siirtokunnan yksilöt vain kuolevat sattumanvaraisiin syihin, tai hajaantuessaan eivät enää löydä kumppania, ja vaikka ne lisääntyisivätkin olisivat ne tuomittuja sisäsiitokseen. Mutta on todella jännittävä ajatus, että Englannissa on ollut villejä kojootteja - edes pienen hetken!

Lähteet:

* Downham Market Gazette 26.7.1884

* Essex Herald 21.7.1884

* Essex Herald 27.11.1884

* Essex Herald 8.2.1886

* Essex Herald 15.2.1886

* Essex Herald 22.3.1886

* Essex Herald 23.1.1886

* Essex Times 3.1.1885

* Field 21.11.1885

* London Evening Standard 22.7.1884

*St. James's Gazette 25.11.1885

Kainkoirat eläintarhassa

Eläintarhan hoitaja Steve Saathof

 Japanilaisilla kainkoirilla on ollut hieman hassu historia Amerikassa. Ensimmäisen kerran raitapaidat saapuivat Jenkkilään jo vuonna 1950. Nämä ensimmäiset rodun edustajat päätyivät eläintarhaan, eivätkä lisääntyneet tai päässeet yksityishenkilöiden käsiin. Eläintarhassa olleet koirat ehkä herättivät amerikkalaisten vierailijoiden uteliaisuuden, mutta tuo kiinnostus tuskin johti mihinkään, sillä pentua ei ollut mahdollista saada keltäkään, ja aikana ennen internetiä oli hyvin vaikeaa etsiä rodusta lisää tietoa. Varsinainen kasvatus aloitettiin Amerikassa vasta 90-luvulla, täysin uusien tuontien pohjalta.

Helmikuussa 1950 Hogle Zoological Gardensiin (Salt Lake City, Utah) saapui lähetys kaikenkarvaisia eläimiä. Lähetykseen kuului kahdeksan kainkoiraa, 10 japaninsupikoiraa (tanuki), kaksi makakia, neljä mäyrää, kolme aasianmustakarhua ja yksi ruskeakarhu. Aiemmin Japanista oli saapunut myös fasaaneja, jättiläissalamantereita ja mandariinisorsia. Osa eläimistä jatkoi vielä matkaansa muihin amerikkalaisiin tarhoihin. Japanin partiopojat lahjoittivat Salt Lake Cityyn myös kirsikkapuita, mutta valitettavasti ne tuhottiin amerikkalaisten tullissa.

Vastapalveluksena Hoglen eläintarha lähetti Japanin eri eläintarhoihin ainakin kaksi leijonaa, neljä puumaa, viisi kojoottia, liejukilpikonnan, haisunäätiä ja erilaisia lintuja. 

Toisen maailmansodan aikana japanilaiset olivat joutuneet lopettamaan eläintarhojen vaaralliset ja suuret eläimet, sillä ne olisivat saattaneet päästä pakoon pommitusten aikana. Niitä oli myös liian vaikeaa ruokkia pula-aikana. Sodan jälkeen aloitettiin vaihtokaupat ulkomaalaisten eläintarhojen kanssa, jotta japanilaisiin tarhoihin saataisiin taas kiinnostavia eläimiä. Uenon eläintarhan valvoja Kadamichi Koga harmitteli, että sodan jälkeen moni lapsi oli kasvanut näkemättä koskaan leijonia, norsuja ja karhuja oikeassa elämässä. Ennen sotaa Uenon eläintarhassa oli ollut noin 350 eläinlajia, sodan jälkeen vain 90. Vuonna 1951 määrä oli nostettu ulkomaalaisten vaihtokauppojen ansiosta 240 lajiin.

Kainkoirien saapuminen ei ollut ongelmatonta. Heti ensimmäisenä päivänä yksi koirista karkasi. Eläintenhoitaja Steve Saathof oli vienyt kaksi kainkoiraa kävelylle, mutta isomman, aikuisen kain pannassa oli heikko lenkki, joka katkesi ja koira juoksi portista ulos. Koira oli juuri viettänyt 33 päivää pienessä kuljetushäkissä, joten sen uskottiin olevan liian uupunut ollakseen vaaraksi kellekään, ja muut koirat vaikuttivat ystävällisiltä. Karkurin uskottiin löytyvän jahka se väsyisi. 21 päivää myöhemmin sanomalehdessä oli päivitys, jonka mukaan koira oli yhä karkuteillä ja hengaili eläintarhan lähettyvillä. En tiedä saatiinko tätä koiraa kiinni.

Shokichi Kobayashi kolmen kain
ja suden risteytyspennun
kanssa.

On vähän outoa, että japanilaiset lähettivät suuren määrän arvokkaita rotukoiriaan ulkomaille aikana, jolloin japanilaisten koirien määrä oli sodan jäljiltä tippunut rajusti ja kotimaisia rotuja oli muutenkin alettu varjelemaan vasta muutama vuosikymmen sitten. Ja tämä kotimaisten rotujen varjelu olikin intohimoista, ulkomaalaisille koiria ei helpolla myyty. Nämä kahdeksan koiraa olivat peräisin Kofun eläintarhasta, ja tässä piileekin arvoituksen ratkaisu. Kofun eläintarhan johtaja oli Shokichi Kobayashi, sama mies, joka oli 20-luvulla "löytänyt" kainkoiran, aloittanut työn rodun säilyttämiseksi ja perustanut Kai Ken Aigokai -rotuyhdistyksen Tasuke Adachin kanssa. Kobayashi oli 40-luvulla teettänyt Kofun eläintarhassa kokeellisen kainkoiran ja suden pentueen, jonka pennuista haluttiin sotakoiria. Koirien lähettäminen Amerikkaan oli varmaankin Kobayashin keino mainostaa rotua, ja ehkä hän oli toivonut, että amerikkalaiset olisivat aloittaneet jalostustyön näillä koirilla. Tämä ei ainakaan toteutunut, koska eläintarhan koirat kuolivat pois ajallaan lisääntymättä. Koiria ei ehkä osattu arvostaa Kobayashin haluamalla tavalla, koska, noh, ne olivat vain koiria.



Lähteet:
* Deseret News 6.2.1950
* Deseret News 27.2.1950
* Salt Lake Telegram 20.5.1949
* Salt Lake Telegram 21.7.1949
* Salt Lake Telegram 24.4.1950
* Salt Lake Telegram 10.7.1951
* The Salt Lake Tribune 5.2.1950
* The Salt Lake Tribune 4.6.1950
* https://kaisociety.org/history/

Tier list: Ōkamin jumalaiset sivellintekniikat

Sitten vaihteeksi jotain ihan turhaa hömppää tänne. Viimeksi tein tier listin Hopeanuoli-hahmoista vuonna 2023, silloin ajattelin tekeväni tällaistä kevyempää sisältöä useamminkin kun on ideoista puutetta. Ajatuksen tasolle näköjään jäi tuokin. Mutta jatketaan nyt viimeaikaista intoani kirjoittaa Ōkamista, eli "Oksusta", kuten sitä kaikella rakkaudella kutsun.

Tällä kertaa arvioidaan Oksun omaperäisin pelimekaniikka, eli sivellintekniikat, joiden avulla pelaaja piirtää ruudulle jonkin maagisen symbolin ja jotain erikoista tapahtuu. Tekniikat eivät ole luokan sisällä missään paremmuusjärjestyksessä. Otan tekniikan kaikki vapaaehtoiset päivitykset mukaan arvosteluun. Listan voi tehdä täällä.

S-LUOKKA

Aloitetaan jälleen parhaimmasta mahdollisesta. Bloomissa kiteytyy koko pelin ydin! Tällä tekniikalla voidaan saada kuihtuneet kasvit ja kirotut alueet jälleen terveiksi. Tämän käytöstä tulee joka kerralla hyvä mieli, varsinkin kun on viimein saanut kaikki puut kukkimaan ja kokonaisen alueen jälleen kauniiksi. Tuntuu palkitsevalta nähdä työnsä tulokset näin konkreettisella tavalla. Tekniikalla voi myös luoda tyhjästä puita ja kukkia, mutta nämä katoavat hetkessä. Tällä toissijaisella toiminnolla ei ole juurikaan virkaa. Oletteko muuten huomanneet, että käyttämällä Bloomia Oina-heimon henkilöihin heidät saa muuttumaan edestakaisin ihmis- ja susimuotojen välillä? Tavallisiin ihmisiin käytettäessä Bloom tuo kohteelle niin hyvän mielen, että hän syöksyy halaamaan Amaterasua. Onpas mukavaa.

S-luokasta löytyy myös Veil of Mist, jonka avulla hidastetaan aikaa hetkeksi. Tämä on todella hyödyllinen tekniikka taisteluissa, varsinkin joukkotappeluissa tai vihollisten kanssa, joita pitää iskeä tiettyyn kohtaan. Onnea vaan jos aikoo suorittaa Devil Gate Trialit ilman tämän spämmäämistä. Tekniikasta on hyötyä myös taisteluiden ulkopuolella. Päivitys Mist Warp on myös hyödyllinen, sillä sen avulla voi teleportata ilmaiseksi latauspisteiden välillä, joskin Mist Warpin piirtäminen on lähes aina suuren tuskan takana. Miten pelkän X:n piirtäminen voi olla muka näin vaikeaa??

A-LUOKKA

Täältä löytyvät Crescent ja Sunrise yhdessä. Näillä tekniikoilla voidaan vaihtaa vuorokaudenaikaa tai pitkittää vuorokaudenajan kestoa. Oikein näyttävä tekniikka, tämä jos mikä on osoitus jumalallisista voimista! Pelin tarina vaatii monesti olevan yö tai päivä, jotta jokin asia voi tapahtua. Nämä on oikein näppärästi saatu kirjoitettua mukaan, ilman, että tuntuu väkinäiseltä tai tapahtuu liian usein.

Galestorm on lyhyt tuulenpuuskaus, jolle löytyy yllättävän paljon käyttöä. Taisteluissa spämmään paljon Whirlwind-päivitystä, joka luo Amaterasun ympärille suojaavan hirmumyrskyn, joka sekä vahingoittaa vastustajia että pitää heidät etäällä.

Cherry Bombit ovat pommeja, joilla voi paukutella vastustajia tai raivata kulkureittejä. Nämä eivät ole taisteluissa kovinkaan vahvoja, mutta ovat kuitenkin käteviä pysäyttämään vihollisia hetkeksi. Kun molemmat päivitykset on saatu Amaterasu voi luoda kolme pommia yhtäaikaa. Aika paljon tulee näitäkin käytettyä.

Power Slash on ehkä pelin maallisimmalta tuntuva tekniikka. Sen avulla vain viilletään asioita miekan lailla. Päivitykset vain lisäävät viillon voimaa. Tämä ei ole mitenkään omaperäinen tai kiinnostava voima, mutta tuleehan sitäkin käytettyä paljon pelin aikana. Kaikenlaista kannattaa ainakin kokeilla viiltää ja katsoa mitä tapahtuu.

A-luokkaan kuuluu vielä Inferno, jolla voi johdattaa tulta paikasta A paikkaan B. Tätä varten pitää kuitenkin olla jo olemassa tulen lähde, kuten nuotio, lyhty tai Amaterasun palava varuste. Tämän takia Infernoa tulee käytettyä hyvin harvoin, mutta Fireburst-päivityksen ansiosta Amaterasu voi luoda tyhjästä hetken raivoavan liekkimeren. Tällä onkin heti enemmän käyttöä, ainakin tappeluissa. Tosin käytän tätä liberaalisti vähän kaikkialla, heti kun astun uuteen huoneeseen pistän koko kämpän roihuamaan, jotta kaikki piilossa olevat hyödykkeet pulpahtavat esille. Ja onhan tämä oikein näyttävä tekniikka!

B-LUOKKA

Täältä löytyy Rejuvenation. Tämä on hyvin turhauttava tapaus, sillä tekniikassa ei ole mitään vikaa ja idean tasolla se on oikein hyvä, mutta pelissä on vähän käyttöä sille. Tällä tekniikalla voi korjata rikkoontuneita esineitä. Toisin kuin muilla tekniikoilla, Rejuvenationilla ei pysty leikittelemään vapaasti, koska korjattavia esineitä löytyy todella harvoin.

B-luokassa on myös Vine. Yhdistämällä Amaterasun liaanikukkaan voi pelaaja heilauttaa itsensä paikkoihin, joihin olisi muuten mahdotonta päästä. Tätäkin tekniikkaa voi käyttää vain niissä paikoissa, joissa näitä kukkia löytyy. Pelissä on pakollinen kohta, jossa ajelehditaan kovaa vauhtia tukilla joessa, ja on nopeasti sidottava tukki liaaneilla aloilleen. On tämäkin kirottu työmaa! Takuulla menee pieleen, kun ei ole vain omista reaktioista kiinni, vaan peli ei aina rekisteröi onnistuneen näköisiä kiinnityksiä.

C-LUOKKA

Catwalk on myös rajoittunut vain niihin paikkoihin, joissa on kissapatsaita. Vetämällä viivan kissapatsaasta pitkin seinää Amaterasu tekee seinään tarttumapinnan, jota pitkin hän voi hyppiä. Eteneminen tätä pintaa pitkin on vaivalloista ja monesti Amaterasu ei onnistu hyppyjen välillä tarttumaan seinästä ajoissa, jolloin tippuu alas ja sama urakka pitää aloittaa alusta. Pelissä on pakollinen tarinaosuus, jossa pitää kiivetä hirvittävän korkea torni. Tornissa on onneksi tasaisin väliajoin "turvakaiteita", joten Amaterasun ei tarvitse tippuessaan aloittaa aivan alusta, mutta tämä osuus on silti puuduttavaa x-nappulan paukuttamista.

Water Lilyn avulla Amaterasu luo veden pinnalle lumpeenlehden. Amaterasu menettää terveyttä ja kuolee mikäli hän joutuu uimaan pitkän aikaa. Lumpeiden avulla hän pystyy joten kuten kulkemaan vedessä, mutta näidenkin luominen on aika vaivalloista. Edetäkseen on joko piirrettävä jatkuvasti uusia lumpeita, tai sitten luoda tuulenpuuskia kuljettamaan lumpeenlehteä eteenpäin. Kumpikin on hidasta touhua ja pidemmällä matkalla muste loppuu jatkuvasti kesken, ja pitää odotella mustepullojen täyttymistä. Tekniikasta tulee täysin tarpeeton jahka pelaaja pääsee ostamaan Water Tabletin, jonka avulla hän voi kävellä vetten päällä.

Blizzard toimii samalla lailla kuin Inferno, mutta tulen sijaan johdattaa jäätä. Jos lähellä on jään lähde Amaterasu voi hetkeksi jäädyttää vihollisia. Tämä tekniikka saadaan niin myöhäisessä vaiheessa, että harvoin edes muistan käyttää tätä, ja jäätä on saatavilla harvoin. Päivitetty versio luo ruudulle hetkellisen jäämyrskyn, mutta jälleen unohdan aina tämän olemassaolon ja käytän Fireburstia tai Whirlwindiä. 

Eihän Watersprout huono tekniikka ole, mutta ei mitenkään vaikuttavakaan. Tämän avulla Amaterasu voi johdattaa vettä, tai tietyllä tavalla kuplivia kohtia vedestä voi nostattaa Amaterasua kannatteleviksi vesipylväiksi. Veden lähteitä on hyvin paljon, joten kyllähän tätä voisi halutessaan käyttää paljonkin. Mutta ei tule käytettyä. Fountain-päivityksen avulla Amaterasu voi teleportata ilmaiseksi merenneitojen lähteillä. Mermaid Coinit ovat kuitenkin halpoja, joten tällä ei ole niin väliä. Deluge-päivityksen avulla voidaan luoda sadetta. Tätä voi käyttää tappeluissa hyväkseen, sillä se yleensä hidastaa viholliset paikoilleen. Mieluummin kuitenkin hidastan aikaa.

D-LUOKKA

Surkeimmassa D-luokassa on Thunderstorm, jolla voi johdattaa sähköä. Jälleen tälle on tiettyjen tarinaosuuksien ulkopuolella hyvin vähän käyttöä, koska sähkönlähteitä on vähän. Päivitys Thunderbolt luo salaman tyhjästä, mutta voi hemmetti kun tätä on vaikeaa käyttää! Juuri oikeanlainen salamasymboli on vaikeaa saada aikaan, ja kun peli onnistuneesti rekisteröi sen iskee salama kuitenkin ihan väärään paikkaan. Koen tämän taidon lähes hyödyttömäksi koska pieleen menee kuitenkin.

Mielestäni pelissä olevat tekniikat ovat juuri tarpeeksi yliluonnollisia, jotta Amaterasun voi todella ajatella olevan jumala, mutta hän ei ole liian ylivoipa, jolloin pelaajalla ei olisi mitään haasteita. Tasapaino tässä on saavutettu hyvin.

Yamato: Takahashin uran merkkipaalu

 Juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 17.

Suomessa Shiroi Senshi Yamato on yhä varsin tuntematon, mutta Japanissa asia on kuitenkin toisin. Sarjan teko kesti 14 vuotta, ja ilman sen raivaamaa tietä koiramangoille Takahashi tuskin olisi koskaan alkanut luomaan Hopeanuolta. Yamato todisti, että taistelevista koirista kertovalle sarjalle olisi kysyntää.

Takahashin virallisen, nyt jo poistetun nettisivun (www.gin-ga.net) mukaan Yamato-hahmon esikuvana oli hänen lapsuuden koira Kuro. Takahashi on kertonut Kurosta muun muassa kirjoissa Minun Weedini ja Meteor Gin. Kuro oli sekarotuinen uros, joka nuorena oli hyvää kaveria naapurikylän karhukoirana toimivan punaisen akitan, Pochin, kanssa. Koirat tulivat loistavasti toimeen, kunnes Kuro alkoi aikuistua, ja uroksille tuli riitaa nartusta. Tämän jälkeen koirat taistelivat kerta toisensa jälkeen, ja kokeneempi Pochi voitti aina, kunnes muutaman vuoden jälkeen aikuistunut Kuro viimein pääsi vanhentuneen Pochin niskan päälle.

Yoshihiro Takahashi ja Kuro

Nuori Takahashi oli hyvin vaikuttunut koirien tahtojen taistosta. Kumpikin koira puolusti kunniaansa antamatta tuumaakaan periksi. Tästä syntyi Takahashin arvostus taistelevia koiria kohtaan. Kurosta, joka aloitti altavastaajana ja joka viimein pystyi päihittämään kilpailijansa, tuli Yamaton esikuva. Sen sijaan vahva, punainen karhukoira Pochi oli innoittajana Hopeanuolen Rikille.

Yoshihiro Takahashin nimi oli vielä melko tuntematon ennen Yamatoa. Takahashin mangaura alkoi Tokiossa vuonna 1971 mangaka Hiroshi Motomiyan assistenttina. Vuoden kuluttua hänelle ehdotettiin oman sarjan aloittamista kuukausittaiseen lehteen.

Takahashin ensimmäinen oma manga oli Shitamachi Benkei, joka oli lyhyt humoristinen tarina koulupojista. Manga asetettiin ehdolle Tezuka-palkinnon saajaksi. Tezuka-palkinto annetaan erityisen lupaaville, pojille suunnatuille mangoille. Shitamachi Benkei ei tässä pärjännyt, mutta heti seuraavana vuonna 1972 ilmestyi lyhyttarina Ore no Alps, joka sai Tezuka-kunniamaininnan, eli tarkemmin 500 000 jeniä, todistuksen voitosta sekä muistolaatan. Tarinassa esiintyi myös koira, joka oli kenties menestyksen avain.

Vuonna 1973 Takahashi aloitti ensimmäisen jatkuvan sarjansa, Abare, Jirou!:n, jota hän kuitenkin teki taiteilijanimellä Jun Takamiya. Myös seuraava tarina, BOXER, julkaistiin Takamiyan nimellä. Suursuosio antoi vielä odottaa itseään, ja Takahashi epäili taiteilijanimessään olevan jotain vikaa. Vuoden 1974 Genkotsu Boyn hän julkaisi nimellä Gō Yūki. Näiden kokeilujen jälkeen hän palasi käyttämään omaa nimeään.

Vuonna 1976 Takahashi aloitti pesäpallomangan Akutare Giants. Sarja perustui löyhästi tokiolaiseen Yumiuri Giants -joukkueeseen, joka on Japanin vanhin ja menestynein pesäpallojoukkue. Sarjaa julkaistiin viikottain Weekly Shōnen Jumpissa, mutta suosio oli aluksi yhä hiljaista, kunnes Takahashille ehdotettiin juonenkäännettä, jossa entinen kilpailija laitettaisiin päähenkilöiden joukkueeseen. Tämän jälkeen sarja oli tarpeeksi suosittu, jotta se saattoi jatkua peräti 22 pokkarin verran.

Silti jotain yhä puuttui. Suunnilleen samoihin aikoihin Akutare Giantsin alettua Takahashi sai inspiraation aloittaa taistelukoirista kertova manga. Tämä oli tietenkin Shiroi Senshi Yamato. Akutare Giantsin teko kesti neljä vuotta, ja tuon ajan Takahashi teki samaan aikaan sisukkaasti myös Yamatoa, vaikka häntä kehotettiin valitsemaan jompikumpi, johon keskittyä. Yamatolle oli selvästi kiinnostuneita lukijoita, ja koira-aihe alkoi muodostua Takahashin vahvuudeksi. Yamaton teon aikana Takahashi teki useita lyhyempiä tarinoita ja sarjoja, joissa oli koiria merkittävissä rooleissa.

Luettuaan sanomalehdestä vuorille hylätyistä metsästyskoirista Takahashi sai idean Hopeanuolesta, ja aloitti sen julkaisun vuonna 1983. Hopeanuolta julkaistiin kerran viikossa, ja Yamaton julkaisutahti pysyi yhä samana, eli kerran kuukaudessa. Hopeanuoli ei aluksi ollut kovinkaan suosittu, kunnes Takahashi keksi laittaa koirat puhumaan toisilleen. Tämän jälkeen sarjan suosio lähti huimaan nousuun ja siitä tehtiin anime. Sarja sai jopa parhaan pojille suunnatun mangan palkinnon. Silti Hopeanuolen suosio laski nopeasti Akakabuto-saagan päätyttyä. Susisaaga ei enää kiinnostanut lukijoita tarpeeksi, ja armottomasta karsinnastaan tunnettu Shōnen Jump pudotti sarjan pois valikoimastaan. Yamato kuitenkin sai jäädä, aina vuoteen 1989 asti.

Yamato pääsi monta kertaa Gekkan Shōnen Jumpin kanteen. Tässä kollaasissa on isoimpia kansipaikkoja. Näiden lisäksi Yamato oli lukuisissa muissa kansissa pikkukuvana.

Meillä Suomessa Hopeanuoli on ollut tasaisen suosion kohde, mutta Japanissa mangan suosio oli ailahtelevaa. Yamatolla oli tasaisemmin uskollisia lukijoita, mikä on vielä merkittävämpi suoritus siihen nähden, etteivät koirat puhuneet sarjassa ollenkaan. Hopeanuolesta tehdyn animen sekä myöhempien jatko-osien ansiosta Ginga-sarjoista on kuitenkin muodostunut Takahashin tunnetuimpia töitä.

Yamaton aikana Takahashi kehitti hänen tavaramerkikseen muodostuneen tyylin piirtää lihaksikkaita koiria. Yamaton ensimmäisten pokkareiden jälki on hyvin alkeellista ja hapuilevaa, mutta pitkän sarjan aikana Takahashin tyyli kehittyi huimasti. Sarjan loppupuolen jälki on rakastamaamme Takahashia parhaimmillaan. Hopeanuoli olisi näyttänyt varmasti hyvin erilaiselta, jos Takahashilla ei olisi ollut ensin Yamatoa “harjoituskappaleenaan”.

Myös Taistelukoira Zero olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman Yamaton menestystä. Zerossa Takahashi halusi luoda astetta realistisempia taistelukoiratarinoita kuin mitä Yamatossa oli julkaistu. Ennen Yamatoa Takahashin menestynein teos oli kertonut pesäpallosta. Onneksi Yamato tuli ja näytti Takahashille suunnan kohti koiramangojen maailmaa!

Ōkami Official Complete Works (taidekirja)

 
NIMI: Ōkami Official Complete Works (大神絵草子 絆 -大神設定画集-)
VUOSI: 2006 (Japaniksi), 2008 (Englanniksi)
KUVITTAJAT: Clover Studio

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Ollaanpas nyt ahkeria ja aloitetaan blogittamalla heti vuoden ekana päivänä.

En tiedä minkä takia kesti monta vuotta, että aloin käsittelemään Ōkamia täällä, mutta viimeaikaisten pelailujeni innostamana luin myös taidekirjan uudestaan ajatuksella läpi. Muistelisin, että kun monta vuotta sitten sain tämän kirjan ystävältäni lahjana en vielä silloin ollut erityisemmin vaikuttunut siitä. Tämä todennäköisesti johtui siitä, että peli oli tuossa vaiheessa minulle vielä aika uusi juttu, enkä ollut ehtinyt rakastua siihen. Nyt kun palasin kirjan pariin olin kuitenkin lukemassa täysin eri asenteella. Huh huh, näin vaivalla laadittua, paksua ja laadukasta taidekirjaa harvoin näkee. Kirja on todella näyttävä, SUURI ja siinä on 288 sivua. Jo kannet tekevät vaikutuksen, niissä on oikein tyylikäs värimaailma ja Amaterasun ääriviivat hohtavat kultaisina. Kirja yksinkertaisesti huokuu arvokkuutta.

Kirjassa on ilahduttava määrä projektin alkupuolen luonnoksia, uutiskirjeissä ja lehdissä julkaistuja promokuvia ja muuta sekalaista mainosmateriaalia, kaikki pelissä esiintyneet pysäytyskuvat, kartta, storyboardeja... Ihan jokainen paikka, vihollinen ja mitätön sivuhahmo esitellään runsaiden kuvitusten ja edes lyhyen taustakertomuksen kera. Ihan mielenkiintoisena lisänä pitkin kirjaa on merkitty mitä virallisen soundtrackin kappaletta kannattaa kuunnella sivua lukiessa. Minulla ei tätä levyä ole, mutta tämäkin on sellainen täysin ylimääräinen vaivannäkö, jonka lisäämistä arvostan.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kaikki pelistä pois jääneet materiaalit, kuten alueet ja hahmot, joita ei deadlinejen tai budjetin takia voitu lisätä. On todella mielenkiintoista lukea taiteilijoiden kertomuksia mistä he ovat saaneet inspiraationsa ja mitä he oikein havittelivat tietyllä designillä. Taisteluiden aikana vihollisia ei ehdi ihastelemaan, mutta kirjassa heidät näkee selkeästi. On myös kiinnostavaa nähdä luonnoksia, joissa pelin lopullinen tyylisuunta on vielä hakusessa. Kaikki eivät tätä ehkä tiedä, mutta peliähän oli alkuvaiheessa suunniteltu tehtävän fotorealistisella tyylillä!

Fanillehan ei koskaan mikään riitä. Vaikka kirja onkin täynnä tekijöiden kommentteja ja kaikenlaista nippelitietoa, olisin toivonut jotain pidempää haastattelua tai esseetä. Joko itse projektin luomiseen liittyen, tai vaikka essee pelissä esiintyneistä japanilaisista taruista. Minä kun olen tällainen länsimaalainen tollo, en välttämättä tiedä mikä tarinaosuus on ollut täysin hatusta vedettyä ja mikä pohjautuu johonkin ikivanhaan kertomukseen. Ihan lopussa oli onneksi ohjaajan ja Clover Studion toimitusjohtajan mietteitä.

Kirja on onneksi säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, sitä ei ole esimerkiksi peilattu. Kääntäjänä on toiminut näemmä eri henkilö(t) kuin pelissä, sillä joitain nimiä on käännetty hieman eri tavalla, mutta lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Itseäni vähän harmitti, että taitelijoiden nimiä ei oltu kirjoitettu länsimaalaisittain kuvatekstien alle, vaan joka tekstin kohdalla näkyi vain allekirjoituksena taiteilijan leima, jossa nimi oli japanilaisilla kirjaimilla. Kirjasta löytyy onneksi sivu, jossa selvennetään kuka kirjoittaa milläkin leimalla, mutta on vähän tympeää joutua toistuvasti palaamaan tuolle sivulle tarkistamaan.

Iso suositus pelin faneille! Kirja oli jossain vaiheessa loppuunmyyty ja hinnat kipusivat pilviin, mutta kovakantinen uusintapainos on teetetty pari vuotta sitten - oikeastaan jo tuo oli vihje tulevasta pelistä. Itselläni on pehmeäkantinen versio ja näin paksuun kirjaan pehmeäkantisuus ei oikein toimi, omasta kirjastani liimaus on alkanut pettämään.

TÄHDET: *****