tiistai 12. tammikuuta 2016

Off-topic: Haikeus ja sen vaikeus


Laitan tämän tekstin jump breakin alle, jotta se ei hirveästi häiritse niitä lukijoita, joita aihe ei kiinnosta. Tämä teksti ei käsittele ollenkaan blogin normiaiheita, mutta koen tarvetta kirjoittaa tästä eikä minulla ole toista blogia, johon voisin tämän tunkea. Teksti on hyvin hajanainen ja hyppii puolelta toiselle, sillä kirjoitan sitä lähinnä terapiamielessä enkä suunnitellut mitään etukäteen.



Ei ole mikään salaisuus, että olen haikeuteen taipuvainen ihminen. Huonomuistisena en muista millä tavoin olen asiasta maininnut aiemmin blogissa (muistini on hyvin valikoiva, osaan muistaa ulkoa sadoittain koirarotuja tai biisien sanoituksia, mutta pinnistelen muistaakseni mitä tein eilen), mutta olen varmasti siitä jotenkin ohimennen puhunut, varmasti useaankin otteeseen. En mitenkään häpeä tätä aihetta, sillä kiitos internetin tästä aiheesta ei ole enää hirveä tabu kertoa ja ennen kaikkea ei ole mitään järkeä hävetä itseään.

Masennukseni alkoi ehkä joskus 15-vuotiaana, en osaa tarkalleen sanoa miksi juuri silloin. Masennukseni syyt ovat olleet aina melko selkeät minulle, sen takana on ollut aina konkreettisia syy-seuraus asioita, eikä kyse siis ole ollut aivojen kemiallisesta epätasapainosta tai muusta vastaavasta. En kuitenkaan osaa sanoa miksi juuri tuossa iässä kaikki lähti alamäkeen. Seuraavien vuosien aikana masennus voimistui ja lukion loppupuolella olin menettänyt kaiken toimintakykyni mihinkään. Pahimmillaan elin sotkun keskellä ja vietin jopa 70-90% päivästä sohvalla tajunnan rajamailla. Heräsin mennäkseni vessaan ja sitten nukahdin uudelleen, tai vain makasin ja katsoin lasittuneesti sinne jonnekin aivojen lyödessä tyhjää. Elin pääni sisäisessä haavemaailmassa, missä elämäni oli täydellistä ja lohdullista, aina välillä havahtuen nyyhkyttämään koska tuo maailma ei oikeasti ollut olemassa. En tiedä miten on fyysisesti mahdollista vain nukkua ja nyyhkiä koko päivän ajan, monta päivää putkeen. Julkisilla paikoilla saatoin romahtaa täysin nähdessäni vaikka onnellisen pariskunnan, tai erityisen kauniin taivaan, tai koska jatkuvasti alakuloisia ajatuksia pyörittävä aivosoluteatterini onnistui kunnolla näpäyttämään. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, en ole koskaan viillellyt tai yrittänyt itsemurhaa. Silti tuona aikana tunsin voimakkaasti kuinka tämä oli Loppu. Loppu oli tulossa, jostain nurkan takaa, jotenkin, joskus kaukaisuudessa mutta samalla hyvin pian, vaikka itse en sitä koskaan voisi itselleni aiheuttaa ylpeyteni ja periaatteitteni takia.

En osaa myöskään tarkasti osoittaa milloin en enää ollut masentunut. Sillä tällä hetkellä en ole masentunut, en ole ollut ehkä kolmeen vuoteen. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä en ole masentunut, mutta olen haikea, surullinen. Siinä on ero. Masennuksen aikana nuo tunteet olivat aina pinnalla, ne tahrasivat kaiken, enkä pystynyt nauttimaan asioista, jotka normaalisti antoivat minulle iloa. Tuntemani suru silloin ei ollut puhdasta, siihen suruun sekoittuivat monen päivän, kuukauden ja vuoden tuntemukset ja eri aiheet. Tuntemani suru nyt on selkeämpää ja tiedän sen menevän ohi kenties tunnin päästä, tai ehkä huomenna tai ylihuomenna. Joka tapauksessa tiedän ettei se jää päälle, vaikka se saattaa tulla pian vierailemaan uudestaan. Hyväksyn tämän taipumuksen osana perusluonnettani. En koe tarpeelliseksi ryhtyä väkisin korjaamaan sitä. Ja toisaalta surussa on kauneuttakin ja on hyvä olla kykenevä tuntemaan jotain, vaikkei se aina ole miellyttävää.

Piristyin huomattavasti kun tapasin toisen masentuneen ja elämään kyllästyneen sielun. Kutsutaan häntä Dorkaksi identiteettisuojasyistä. Dorka oli päällisin puolin hyvin asiallinen ja elämässään menestyvä ihminen. Ura oli hyvällä mallillaan. Mutta Dorkaa vaivasi elämän tyhjyys. Loistavasta urasta huolimatta hän oli itsetuhoinen, oli yrittänyt itsemurhaa useasti ja marinoi itseään säännöllisesti alkoholilla, jolloin hän teki monesti typeryyksiä. Roikuin hänen lahkeessa kiinni noin vuoden ajan, jolloin ryyppäsimme joka viikonloppu, joskus jopa keskellä viikkoa. Ei kuulosta kovinkaan terveelliseltä, eikä se sitä ollutkaan, mutta tuolloin tuntui kuin minulle olisi avautunut uusi maailma. Sain puhua pitkin yötä mistä tahansa aiheesta ihmisen kanssa, joka oli hyvin samankaltainen kuin minä, paitsi ei kuitenkaan ihan kaikessa. Pystyimme puhua mistä tahansa, filosofiasta, ihmissuhteista, historiasta, musiikista. Hän oli minuun verrattuna melkoinen lapatossu ja jälkikäteen harmittaa kuinka karjuin hänelle jos hän oli tehnyt tai tekemässä tyhmyyksiä. Pidin hänet kännissä poissa ikävyyksistä, mutta samalla varmasti alensin hänen itsetuntoaan ja ei myöskään ollut hyväksi, että yllytin häntä viikosta toiseen kaljoittelemaan. Se oli täysin itsekästä. Dorkalla oli surkea viinapää ja yhdistä siihen masennus, yllytyshulluus ja itsetuhoisuus. Minä olin vain onnellinen kun sain pitää hauskaa samankaltaisen ihmisen kanssa. Hän jopa yritti itsemurhaa kerran seurassani, sain estettyä aikeen ja tietenkin koska olen kipakka ääliö aloin heti sättimään häntä kuinka on "epäkohteliasta tehdä noin vieraan läsnäollessa".

Dorka muutti pois muutama vuosi sitten ja pidimme jonkin aikaa yhteyttä netin kautta, hänen elämänsä kuulosti olevan ihan mallillaan uudessa kodissaan. Yhteydenotot harvenivat luonnollisen tuntuisesti. Sattumanvaraisesti sain useita kuukausia myöhässä tietää hänen kuitenkin viimein onnistuneen itsemurhayrityksessä. Hänen läheisensä poistivat hänen Facebook -tilinsä, jolloin samalla meidän keskustelumme katosivat ikuisiksi ajoiksi. Koska puhelimeni menevät hajalle säännöllisesti minulla ei myöskään ole tekstareitamme tallessa. Tuntuu oudolta kuinka vietin aikaa niin tiiviisti Dorkan kanssa tuon noin vuoden ajan, ja nyt tämä ihminen on täysin kadonnut ja tuosta ajasta ei ole oikeastaan mitään jäljellä kuin himmenevät muistoni. En saanut sanoa hänelle minkäänlaisia hyvästejä. Muistan viimeisessä keskustelussamme olleeni näsäviisas ääliö, kuten aina. Veikkaisin hänen muistavan minua lämpimästi kaikesta huolimatta, mutta olisin valinnut viimeiset sanani paremmin jos vain olisin tiennyt etukäteen.

Tämän hetkinen suruni taitaa johtua David Bowien kuolemasta. En koskaan ole ollut hänen superfani, mikä on sääli ja aion nyt jälkikäteen tutustua hänen tuotantoonsa kunnolla, mutta monet hänen kappaleistaan ovat olleet minulla suurkulutuksessa ja olen pitänyt hänestä paljon outona persoonana. Maailma tarvitsee lisää outoja hyypiöitä. Mutta hänen kuolemansa aiheutti jälleen haikeuden nousun aivokopassani ja olen eilisestä alkaen sekä alitajuisesti että ihan tajuisesti mietiskellyt kuolemaa. Ei pelkästään konkreettista kuolemaa, mutta myös ihmissuhteiden, ajanjaksojen ja unelmien kuolemaa. Tuntuu lohduttomalta ajatella, että olen ehkä elänyt jo elämäni onnellisimmat ajat pikkulapsena ja tästä eteenpäin elämä on harmaata, vaikeaa ja yksinäistä. Se vaan on fakta ettei elämä ole yhtä hauska ja maaginen kuin se oli vaikka 10-vuotiaana, ja vaikka olen onnistunut pysymään ystävinä ala-asteelta tuttujen kaverien kanssa ei ystävyys tunnu samalta kuin lapsena. Kuten Stand By Me -elokuvassa sanottiin: "I never had any friends later on like the ones I had when I was twelve. Jesus, does anyone?" Saavutanko koskaan niitä asioita, joista haaveilen? Unelmani ovat jo valmiiksi hyvin vaatimattomia ja pieniä, mutta niiden toteuttaminen vaikuttaa hyvin vaikealta, mahdottomaltakin, eikä kyse ole vain siitä yritänkö tarpeeksi, sillä näiden asioiden toteutumiseen vaikuttaa yhtälailla ulkopuoliset tekijät. Jos en halua pettyä minun kannattaisi haaveilla jostain vielä pienemmästä, mutta kuinka puolitan jotain mitä ei voi enää puolittaa?

Harmittavasti olen seurannut vierestä kuinka erään arvostamani amerikkalaisen bloggarin ja hyvän päivän tutun unelmat ovat vuosien mittaan hitaasti rapistuneet ja kuolleet. Alunperin hän kirjoitti intohimoisesti koirista (tietenkin), niiden roduista, evoluutioista, käyttäytymisestä, sekä tietenkin omista koiristaan. Hän otti hanakasti yhteen muiden koiraihmisten kanssa, joiden kanssa hän oli eri mieltä. Vuosien mittaan tuo taisteluinto laantui, supistui olemattomiin ja hän kirjoitti yhä vähemmän mielipidekirjoituksia koirista. Nykyään hänen blogissa puhutaan lähinnä muusta luonnosta selkeästi pienemmällä intohimolla. Nämä tekstit eivät synnytä riitoja ja kiivaita keskusteluita, eikä niistä aiheudu hänelle stressiä. Koirat ovat maailman upeimpia eläimiä, sen sijaan osa koiraihmisistä on syvältä Saatanan anuksesta. Koiramaailman vihamielisyys uusia ajatusmalleja kohtaan, faktojen kiistäminen ja rinkirunkkailu lopulta mursivat tämän ihmisen niin pahasti ettei hän tiedä haluaako enää edes omistaa koiraa nykyisen koiran jälkeen. Koirat muistuttavat häntä niin paljon negatiivisista asioista, vaikka ennen ne olivat hänen suurin intohimonsa.

Selkeästi suurin haaveeni on löytää kumppani, ja tämä on ollut myös suuri masennuksen ja häpeän aihe vuosia kunnes viimein pääsin sinut asian kanssa. Masentuneille toitotetaan, että ensin pitää olla onnellinen itsensä kanssa kunnes alkaa seurustella, eikä onnea saa etsiä vain toisesta ihmisestä. Ei se ole niin yksinkertaista. On vaikeaa olla onnellinen, jos elämässä ei ole jotain valopilkkua. Ihmisillä on eri tarpeita ja prioriteetteja. Joku voi olla täysin onnellinen harrastusten ja ystävien parissa, eikä tarvitse muuta. Joku tarvitsee noiden oheen vielä kumppanin, ja uskon itse tippuvani tähän kohtaan. Joku tarvitsee vielä enemmän ja on onneton kunnes saa lapsia. Olin tasapainoisimmillani seurustellessani, ja tuon suhteen aikana masennus päästi viimein irti. Erosta on reilusti yli vuosi, mutta masennus ei vielä ainakaan ole tullut takaisin, enkä usko sen tulevan. Sain konkreettisesti kokea, että toinen ihminen voisi arvostaa minua. Vaikka kuinka ihmiset yrittävät takoa päähän jonkun vielä joskus tulevaisuudessa voivan rakastaa sinua on eri asia epäluuloisesti uskoa heitä kuin oikeasti kokea sen todeksi. Tarvitsen TODISTEITA uskoakseni moiseen. Nuorempana tunsin sekä ylpeyttä että suurta häpeää koska tykkäsin vain vanhemmista miehistä, ikähaarukassa 35-45v (itse olen tällä hetkellä 24). Kaverien kesken naureskelemme tälle säännöllisesti, sen sijaan oli suuri koitos myöntää tämä vanhemmilleni ja loppujen lopuksi he tuskin ymmärsivät kuinka tosissani olin, enkä aio ottaa asiaa uudelleen käsittelyyn ellei ole aivan pakko. En tunne vetoa saman ikäisiini jätkiin, ollenkaan, en vaikka he olisivat kuinka komeita ja fiksuja ja meillä olisi miljoona yhteistä asiaa. En kykene näkemään itseäni onnellisena saman ikäisen jätkän kanssa, saati sitten nuoremman. Hyi. Mutta harvempi mies oikeasti haluaa nuoremman tytsyn muuta kuin hetken hupimielessä, ja jos mies selkeästi etsii nuorempaa hän on yleensä epämääräinen limanuljaska. Ja loppujen lopuksi kun ajattelen pidemmälle tulevaisuuteen minun pitäisi käydä läpi miehen kuolema paljon minua ennen. Ehkä tälläistä ei kannattaisi ajatella etukäteen. Mutta onko tämä(kin) unelma, joka tulee kuolemaan tavalla tai toisella? Joko niin etten löydä ketään, tai tyydyn johonkin vähempään kuin mitä alunperin halusin, teen kompromisseja koska jossain välissä on pakko luovuttaa.

Nuorempana kävin useamman kerran vuodessa Lapissa suvun omistamalla tontilla ja se oli upeaa. En ole käynyt siellä vuosiin ja kaipaan hirveästi metsään samoamaan. En omista autoa ja sukulaisriitojen takia tuo paikka on nyt pois suljettu vaihtoehto. Kaipaan hirveästi omaa rauhaa. Asun kerrostalossa ja vaikka asuntoni on suuri se ei selkeästi riitä. Välillä vituttaa niin maan perkeleesti joutuu pakosta olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaikka kyseessä olisi vain muiden näkeminen rappukäytävässä. Ei auta, että osa naapureistani on raivostuttavia mulkkuja, mutta vaikka he olisivat maailman miellyttävimpiä ihmisiä eläisin mieluummin terveen välimatkan päässä heistä, jolloin näkisin heitä vain silloin kun niin haluaisin. Unelmissani asun jossain landella omakotitalossa monen koiran kanssa, mutta kuinka voin toteuttaa tämän kun olen aina perseauki ja yrityksistä huolimatta säästötilillä on parhaimmillaan ehkä 5€? Uravalintakin on monen epäonnistuneen urahaaveen jälkeen sellainen, ettei sillä varmasti tule rikastumaan vaikka sen saisikin kukoistamaan. Kiitos muuten kaikille firmani asiakkaille, teidän tuki merkitsee helvetin paljon. Haaveilin ja kokeilin useanlaista haaveilemaani työtä, joista kaikki osoittautuvat lopulta mahdottomiksi. En yksinkertaisesti ole tarpeeksi hyvä ja tuottelias ollakseni taiteilija, ja vaikka olisinkin näitä asioita on Suomessa hirveän vaikeaa tienata taiteella tarpeeksi. En ole tarpeeksi luonteva lasten kanssa jotta voisin olla tarhatäti. Opettajana joutuisin olemaan aina korrekti ja varpaillani vapaa-ajallakin, joutuisin aina miettimään mitä saisin tehdä ja sanoa julkisesti, ja vaikka tunsin kovaa halua opettaa haluan myös olla oma itseni. Annan mieluummin unelmani kuolla kuin identiteettini.

Olen ainoastaan menettänyt yhden ystäväni kuolemalle, ja olimme sitä ennen jo vieraantuneet hänen muuton takia, jolloin isku ei ollut niin kova. Väistämättä kuolema tulee vielä vierailemaan lähipiiriini ja vetämään minua kunnolla turpaan. Tiedän tämän käyvän vielä. Siitä huolimatta en pysty ottamaan kaikkea irti ihmissuhteistani joita minulla tällä hetkellä on. En kehtaa vaatia lisää yhteistä aikaa, enkä kehtaa ottaa tavalla tai toisella laiminlyömiini ihmisiin kunnolla yhteyttä. En itse pelkää kuolemaa omalla kohdallani, hitto pidän sitä pikemminkin lohdullisena ettei tarvitse elää ikuisesti ja olen utelias viimein näkemään mitä piilee siellä mustan verhon takana, mutta ajatus tärkeinä pitämieni ihmisten kuolemasta tietenkin surettaa ja ahdistaa. Etenkin kun pidän läheispiirini tarkoituksella pienenä. Nyt kun kirjoitan tätä ja jäsentelen rönsyileviä ajatuksiani muisto yläasteelta kimpoaa mieleeni. Eräs kaverini oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle, jolloin itsesuojelureaktioni oli sanoa muille kavereilleni ettemme saa kiintyä häneen liikaa. Kuinka tyhmä, ajattelematon ja itsekäs olen voinut olla?

Takasin Bowieen, näin koko yön epämääräistä unta, jossa ei tapahtunut mitään, mutta koko ajan häiritsevästi tiedostin Bowien olevan kuollut. Voin vain kuvitella kuinka hajalla tulen olemaan kun joku minulle rakkaampi idoli tulee väistämättä potkaisemaan tyhjää. Valitettavasti lapsuuteni (lapsuutemme) roolimallit, tv-starat ja musiikkitähdet kupsahtelevat tasaisesti. En osaa edes kuvitella nykysukupolven nuorien näyttelijöiden ja laulajien joukosta löytyvän seuraavia Robin Williamseja tai David Bowieita, mutta vaikka näin ajattelenkin tiedän joka sukupolvelle syntyvän omia ikoneitaan. Tätä on vain niin perhanan vaikeata kuvitella.

Kylläpäs olo parani tätä kirjoittaessa. En tiedä oliko tässä tekstissä nyt mitään pointtia ja järkeä. Tuskin. Minua on pitkän aikaa kutkuttanut mennä uudestaan terapeutille (jossa on ole käynyt vuosiin), vaikkei minulla mitään kriisiä ole menossa. Olisi varmaan hyväksi kuitenkin puhua jonkun älykkään ihmisen kanssa, jäsennellä ajatuksia, saada uudenlaista näkökulmaa, oppia ymmärtämään itseäni vielä vähän enemmän. Tai sitten pitäisi oikeasti alkaa pitämään päiväkirjaa näistä ajatuksista. Jaa-a. Tiedän tulevani selviytymään, kuten olen aina selvinnyt, jotenkin. Vaikka nyt voikin tuntua paskalta olen kokenut paljon pahempaa. Eri asia on sitten onko selviytyminen sen arvoista, pitää vain jatkaa eteenpäin ja saada se selville. Jotain hyvää voi olla nurkan takana. Käyn yhä säännöllisesti mainitsemassani haavemaailmassa, etenkin öisin, mutta en vello siinä. Ainakaan liikaa. Pikemminkin tutkin sitä nähdäkseni mitkä asiat tekisivät minut onnelliseksi ja puntaroin mitkä haaveet ovat mahdollisia ja mitkä eivät.

6 kommenttia:

  1. Moi Nara! Ollaan aikoinaan juteltu skypessä, mutta poistin kontaktit suuren ahdistuksen myötä ":D"

    Samaistun aika paljon kertomaasi mm. koiran hankkimiseen ja haavemaailmaan (ja sen romuttumiseen)

    "Ei pelkästään konkreettista kuolemaa, mutta myös ihmissuhteiden, ajanjaksojen ja unelmien kuolemaa. Tuntuu lohduttomalta ajatella, että olen ehkä elänyt jo elämäni onnellisimmat ajat pikkulapsena ja tästä eteenpäin elämä on harmaata, vaikeaa ja yksinäistä. Se vaan on fakta ettei elämä ole yhtä hauska ja maaginen kuin se oli vaikka 10-vuotiaana, ja vaikka olen onnistunut pysymään ystävinä ala-asteelta tuttujen kaverien kanssa ei ystävyys tunnu samalta kuin lapsena. Kuten Stand By Me -elokuvassa sanottiin: "I never had any friends later on like the ones I had when I was twelve. Jesus, does anyone?" Saavutanko koskaan niitä asioita, joista haaveilen? Unelmani ovat jo valmiiksi hyvin vaatimattomia ja pieniä, mutta niiden toteuttaminen vaikuttaa hyvin vaikealta, mahdottomaltakin, eikä kyse ole vain siitä yritänkö tarpeeksi, sillä näiden asioiden toteutumiseen vaikuttaa yhtälailla ulkopuoliset tekijät. Jos en halua pettyä minun kannattaisi haaveilla jostain vielä pienemmästä, mutta kuinka puolitan jotain mitä ei voi enää puolittaa?"
    Tämä on eniten se minkä asian kanssa itsekin tuskistelen :/

    Tiedä nyt koskaan mikä oikeasti olisi järkevä kommentti toisen purkautumiselle, mutta ainakin sympatiat lähtee täältä sinne! o/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En enää käytä Skypeä koska olen liian antisosiaalinen ja se oli jotenkin ahdistava. Mulle voi halutessaan yhä jutella esim Facebookissa.
      Enpä tiiä mitä tälläseen voisi edes vastata, mutta kiitos kun vastasit jottain anyway! Halusin vain vähän päästää paineita ulos, julkisesti vieläpä, apua, ja vaikka tää blogi ei välttämättä ole se asiallisin kanava siihen en jaksa avata toista blogia.

      Poista
  2. Sä kyllä hallitset ton kirjottamisen. Hyvä kirjoitus. Itketti ja nauratti:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on paras yhdistelmä! Tunteet = ?????????????

      Poista
  3. Hyvin kirjotettu, tunteita herättävä. oot selviytyjä mä luulen niin. Toteuta unelma landelle muuttamisesta. Jos et omistus asuntoa voi hommata, ni vuokrakämppä jne..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo yritän kattella jos jotain sopivaa löytyy. Kökkö rahatilanne vaan estää, mut kai sekin joskus vielä paranee.

      Poista